Tulin vaan sanomaan, että se perkeleen krapula jatkuu vielä. (Naurattaa kyllä toi edellisen postauksen: "mutta ei dokaamaan" -osuus. Yeah right.) . Heräsin aamulla oksetusoloon, liian myöhään tietysti ja laukkasin kuin hirvi kylppäriin pesemään hampaita. Föögiä jaksoin laittaa hieman, mutta naama jäi luonnontilaan, joka ei ole koskaan skraabassa mikään hyvä ratkaisu. Jos normaalistikin pikku ehostus tekee näin melkein kolmekybäsenä ihmeitä, olisi se krapulassa vähintäänkin pakollista. Minkäs teet, kun ei pysty nouseen sängystä ajoissa. Vedin jotkut vaatteentapaiset niskaan vaan ja huidoin menemään laukku heiluen dösälle, jossa en tietenkään päässyt istumaan. Roikuin siinä paalussa, mistä voi pitää seisojamatkustajat kiinni, kuin henkeni olisi uhattuna. Ja se varmaan olikin, koska se oli sen verran epämääräistä se mun liikehdintä siinä keskellä ihmispaljoutta. Onneksi en rojahtanut kenenkään niskaan. Ainakaan kenenkään kovin pienen.

Koulussa luennolla oli aiheena reflektointi. Tipahtelin ihan jatkuvasti ja hihittelin itekseni hiljaa (?), kun ajattelin, että pitäisköhän mun reflektoida tätä mun alkavaa alkoholiongelmaani. Heheh.

Nyt pitäs lähteä Keravalle tapaamaan ystävää. Luultavasti näinkin epäsosiaalisessa olotilassa parempi vaihtoehto, kun odottaa himassa, että seinät alkaa kaatua niskaan. Ahistus+masis-vaihe on vielä tulematta, joten eittämättä viimeistään illalla kotiutuessa saan tuta miltä tuntuu, kun liuettaa dokaamalla serotoniinit päästään. Jee. Joten nyt, kun vielä voin, juoksen lisko-oloa karkuun.

Funka, seuraavan kerran, kun me kaksi lähdetään lauantai-illalla jonnekin ulostautumaan, otat EI -kyltin esille jo sen ensimmäisen bissen kohdalla. Soon nimittäin sun vika, että meissi on nyt kuallu. Ni. (Kunnon alkkis syyttää juomisestaan aina muita.)

-Gata