Viime viikonlopun kekkalointia etanolin kanssa seurannut megakrapula alkaa olla takana päin. Oli selvää, että tänä viikonloppuna juominen ei kuuluisi suunnitelmiin. Pakko antaa mielen ja ruumiin levätä. Viime lauantainen ei kuitenkaan missään mielessä harmita. Rai-rai-railakas känni ja monta hyvää sattumaa, ei niitä sovi katua. Niiden lisäksi oivalsin yhden tärkeän asian elämästäni ja itsestäni. Minä kaipaan ihmistä lähelleni. Siitä oli jo keskustelua Tonin blogissa ja tuntuu siltä, että haluan blogata aiheesta enemmän kuin kommentin verran.

Eron jälkeinen elämä itsellisenä naisena on tuntunut niin hyvältä. Olen nauttinut omasta kodistani, omista tavaroistani, omista menoistani, ajastani - kaikesta - niin käsittämättömän paljon. Olen ollut itsestäni ylpeä, koska olen osannut elää yksin, ilman valtavaa seuranpuutteesta johtuvaa ahdistusta ja levottomuutta. Ennen V:tä minulla oli vankka pelko yksin asumisen ja sinkkuelämän yhdistelmästä. Noloa myöntää, mutta tuo pelko lienee ollut yksi suurimmista syistä miksi en jättänyt V:tä jo aiemmin. Joka tapauksessa, kuvittelin ennen, että en pärjää yksin omien ajatusteni seurassa. Asialla on varmasti ollut tekemistä itsensä kohtaamisen pelon kanssa. Kun ei olekaan seuran tuomaa hälinäturvaverkkoa ympärillään, tipahtaa väkisin itsensä kanssa nenäkkäin. Se kohtaaminen, yksinäisyyden ja itsestä huolehtimisen vaikeuden näkeminen, ovat pelottaneet mielettömästi. Nyt olen selättänyt tuon pelon, koska koko viimeisen vuoden olen käyttänyt lähinnä itseeni tutustumiseen. Olen tahtonut nähdä todellisen Gatan, elää minänä, en kenestäkään riippuvaisena, epävarmana itsetunnottomana hylkiönä, jonka elämä on yhtä kriisistä kriisiin sukeltamista, ja siitä syystää niin pirullisen rikkonaista ja viiltävää.

En koe olevani vielä vahva, vaikka olen varmasti sitä tuhatkertaisesti enemmän verrattuna itseeni vuosi sitten. Paljon on vielä tekemistä, että pystyn saamaan rauhan menneisyydessäni tapahtuneiden asioiden kanssa. Sisälläni on niin paljon muistoja kokemuksista, jotka saavat minut edelleen kaksin kerroin kivusta. Pintaan on noussut tunteita, joiden olemassa olosta en ole edes tiennyt. Niiden käsitteleminen vie paljon voimia. Välillä tuntuu, että en jaksaisi millään enää taistella. Perääntyäkään en vaan enää voi - enkä halua. Tiedän, etten voi vapautua, ellen kohtaa menneisyyttäni ja siitä nousevaa tunnemyräkkää.

Syksyn tultua olen alkanut kaivata toisen ihmisen läheisyyttä. Se kaipuu ei ole tykyttävää, pakonomaista, vaan enemmänkin hiljaista pohjavirettä. Se kaipuu, se tulee ja menee kuin aalto, pyyhkii minussa esiin naisen, joka tarvitsisi miehen jakamaan kanssaan tätä kaikkea. Ajatus ihmissuhteesta pelottaa kuitenkin jumalattomasti. En tiedä, en varmaankaan ole likimainkaan valmis tutustumaan kehenkään oikeasti. Toisaalta kuka pakottaa noudattamaan tiettyä kaavaa tai vauhtia.

Kaipuun tunne yllätti minut täysin. Koko puoleen vuoteen eroni jälkeen en ole halunnut enkä tarvinnut miestä mihinkään ja yhtäkkiä huomaankin tuntevani tarvetta jakaa tätä elämääni toisen kanssa. Joka tapauksessa koen, että tämä on yksi tärkeä askel tervehtymisen tielläni. Edellisestä suhteesta saamani haavat alkavat selvästi arpeutua! Ensimmäistä kertaa elämässäni toisen ihmisen läheisyyden kaipuu on kuitenkin täysin erilaista kuin ennen. Se on niin rauhallista. Se ei viestitä epävarmuudesta, eikä mistään tarpeesta täyttää omia sisäisiä aukkoja toisen ihmisen rakkaudella. Tämä kaipuu on puhdasta, lämmintä ja tuudittavaa.

Lopuksi listaan vielä viikon positiivisia epämääräisessä järjestyksessä:

-Funka. Sen enempiä selittelemättä.

-Pikkusisko on päässyt parina viimeisenä viikonloppuna kotilomille sairaalasta.

-Opinnäytetyö. Pitää ajatukset koossa.

-Työ. Tuntuu, että on jokin henkireikä.

-Rakennekynnet. Kävin laitatuttamassa kaverin kaverin luona tänään. Näyttää jokseenkin tältä, samanlaiset siniset glitterpäät. Ältsin päheet!

-Ruoanlaitto. Pitää kiinni arjessa. Rakas ystävä ja hänen kaverinsa ovat tulossa tänne tänään väsäämään jotakin nannaa.

-Blogit. Ootte vaan niin ihania kaikki.

Aurinkoista syysviikonloppua rakkaat lukijani!

-Gata