Lopetin masennuslääkitykseni viikko sitten. Se oli oikeastaan puoliksi vahinko. Minulla oli muutamia 15mg tabuja jäljellä (oikea annos on kuitenkin 30mg), jotka olin saanut kuriirilähetyksenä ystävältäni S:ltä postissa. Omat nappini kun olivat uhkaavasti loppumassa, enkä ollut saanut aikaiseksi käytyä lääkärissä, niin S laittoi omistaan postissa tänne laatallisen. Joka tapauksessa, sain sittemmin hankittua sen masislääkereseptin lääkäristä, mutta noiden "lainanappien" loppumisen jälkeen en saanut vain aikaiseksi mentyä apteekkiin hakemaan lääkkeitä. Tiedän, kuulostaa edesvastuuttomalta, mitä se luonnollisesti onkin, mutta luulen tuon välinpitämättömän asenteen liittyvän enemmän siihen, että minun on tehnyt mieli lopettaa koko lääkkeen syöminen jo kesästä lähtien. Lääke on hyvä, se saa minut nykyisin nukkumaan kuin vauvan, mutta samaan aikaan se saa minut myös jotenkin tasapaksuksi möllöttäjäksi, jonka on vaikea nousta aamuisin tokkurasta johtuen ylös sängystä. En tiedä onko tuo tokkura ollut suoraan ainoastaan vain lääkkeen syytä, vai kenties ehkä perinteikästä masennusoireilua, mutta halusin silti kokeilla, että olenko pirteämpi ilman. Lääke eniveis on vahva ja aiheuttaa tipahtamista esim. sohvalle telkkarin ääreen, jos ei tajua mennä sänkyyn ajoissa.

En konsultoinut koko lääkeasiassa missään vaiheessa lääkäriä, kun respankin sain lennossa näkemättä koko lekuria. Tilasin kyllä sen jälkeen ajan, mutta onnistuin kusemaan sen perjantailta, ja se nyt harmittaa. Olisin kuitenkin kaivannut päätökselleni tukea valkotakkiselta. Tosin tämä lekuri olisi luultavasti ollut sitä mieltä, että en saisi vielä lopettaa lääkitystä, koska takana ei ole 3 kuukauden normijaksoa. En oikein tiedä mitä sillä normijaksolla edes tarkoitetaan. Pääsääntöisesti voin paljon paremmin, kuin esimerkiksi viime keväänä, kun olin kuin rekan alle jäänyt, mutta edelleen arjen pyörittäminen on toisinaan ihan helvetin haastavaa. Ahdistuskohtauksia tulee kerran kaksi viikossa, lääkityksellä tai ilman. Ei tässä nyt mitään kamalan järjellistä perustetta taida olla lääkityksen lopettamiselle, muuta kuin oma fiilistely. Haluaisin vain jo nähdä miten pääni pärjää ilman kemikaaleja. (Tosin sekään ei nyt ihan täysin onnistu, vaikka masislääkitys onkin poissa. Joudun ottamaan iltana kahtena viikossa hieman rauhoittavaa, että pahin paskisolo ja nukkuminen onnistuisi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että 7 erittäin huumaavan masispillerin vaihtaminen kahteen semi-huumaavaan rauhoittavaan on jo selkeästi parempi.)

Yhtä kaikki, minulla kai menee paremmin. Kokonaisuudessaan minulla menee paremmin. Toistan tuota lausetta, kun se tuntuu jotenkin niin ihmeelliseltä edes sanoa. Joskus makustelen suussani sanaa "terve", mutta en missään nimessä uskalla liittää sitä sanojen "minä" ja "olen" kanssa yhteen. Aika heavyload scheissea olisi vielä käsittelemättä terapiassa. Terapiasta puheen ollen, siellä on nyt alkamassa ihan uusi vaihe. Alan olla valmis kohtaamaan tiettyjä menneisyyden kipupisteitä ja traumoja, vaikka se tuntuukin toisinaan aivan sairaalloisen pelottavalta. Terapeutti ehdotti minulle viime sessiolla EMDR-tekniikan käyttämistä traumaattisten kokemusten tunnelastin neutraloimiseksi. Tuntui aluksi koko ehdotus - niin miltä se oikein tuntui - arveluttavalta? Terapeutti kuitenkin pyysi minua tutustumaan artikkeliin, joka löytyy tuon linkin takaa. Sitä silmäiltyäni, ja nukuttuani pari yötä, alkoi ehdotus kuulostaa melko järkevältä. Mitä hävittävää minulla muka on? Jos menetelmä ei toimi, so be it. Jos toimii, se olisi mahtiloistojuttu. Tuulta päin sitten kai?

Toisinaan tunnen mieletöntä elämisen onnea ja huumaa. Viihdyn näissä puitteissani loistavasti. Minulla on ihania vanhoja ja uusia ystäviä, mielenkiintoinen opiskelupaikka, työpaikka, koti, harrastukset, kissat ja sun muut kumppanit. Joskus kun kuuntelen kotonani jotakin sielua silittävää musiikkia, tuntuu niin vahvasti, että selviän tästä kaikesta vielä voittajana. Sellaisina päivinä taas, kun ahdistus hiipii vatsaan jo heti aamusta, tuntuu ettei koko touhussa ole mitään tolkkua. En pysty menemään minnekään, tekemään mitään, puhumaan, olemaan, elämään. Menneisyyden vittumaiset kummitukset kiehnäävät päässä ja aiheuttavat niin kokonaisvaltaisen tunnemyrskyn, että pelästyn sitä määrää surua, vihaa ja katkeruutta, jotka minussa asuvat edelleen. Eilen viimeksi itkeä tihrustin illalla Pikkusiskon vuoksi. Olin niin lohduton, surullinen ja yksin siinä maatessani. Uni tuli vasta aamuneljältä. Aamulla heräsin voipuneena kaverin tekstiviestiin ja lähdin samoin tein kirpputorille. Itsensä ylös saaminen, tekeminen, kaverin näkeminen ja koko se normaali oleminen auttoivat selättämään varman ahdistuspäivän pois. Joskus nekään eivät auta.

Päivä kerrallaan sanotaan. En voi kuitenkaan sanoa, etteikö tämä itsensä hoitaminen masentuneesta kohti tervettä alkaisi pikku hiljaa kyllästyttää. Eikö tämä voisi olla jo ohi? Kokonaan? Kun nyt rehelliseksi ryhdyin, on minun myönnettävä myös se, että tuo lääkityksen lopettaminen jännittää minua. En ole ollenkaan vakuuttunut, että se oli hyvä ratkaisu. Onneksi respa on vielä olemassa.

-Gata