Elämääni on kaiken kiireen keskelle muodostunut keidas. Keitaassa asuu kaksi ihmistä. Palaan keitaan luokse monta kertaa päivässä; joskus matkaan sinne ajatuksissani levähtämään, toisinaan keidas tulee luokseni tekstiviestillä, tai kuulen sen äänenä puhelimessa. Parhaimmillaan se on tässä näin, edessäni, oikeasti. Se on fyysisesti hengitettävissä, koskettavissa.

Voin tunnustella keidasta kiireettä. Heittäytyä ja kieriskellä nurmikon päällä. Tai tarkkailla puun takaa, hiljaa, piilossa. Voin katsella sydäntäni sisältäpäin, heijastaa näkymän sisältä taas ulos. Nähdä edessäni hymyilevät kasvot, jotka viestittävät hyväksyntää ja välittämistä. Ne kertovat kiinnostuksesta, hellyydestä lukemattomin pienin sanoin, ilmein, kosketuksin. Kiertelemättä, niin suoraan. Hän on siinä, hän pitää minusta kiinni ja sanoo tykkäävänsä minusta, koska olen hänestä uskomaton nainen. Olen kuulemma tehnyt häneen suuren vaikutuksen. Minä! Nainen! Tyhmäksi rääpäleeksi haukuttu, pieni masentunut, ja niin heikko, lapsenomainen tyttönainen. Hän peilaa minua hyvin eri tavalla. Hän näkee minussa muuta. Hän näkee minut.

Olen kohdannut jotakin sellaista, jota en tiennyt olevan olemassa minua varten. Rinnassani pyörii hämmennys, joka muuttuu aika ajoin peloksi. Onko minun mahdollista enää luottaa? Samaan aikaan tahdon luottaa, tahdon heittäytyä tähän kuin teini-ikäinen, tahdon tahdon tahdon. Sisälläni minua pidätellään. Avaan itseäni vähän kerrallaan, päästän tulvahduksen virvoittavaa välittämistä sisuksiini, kunnes taas suljen ukset ollakseni itseni kanssa. Tunnustellakseni miltä toisen ihmisen tykkääminen tuntuu minussa. Miltä se tuntuu? Pelottaa miten paljon salaa itseltäni tarvitsen käsivarsia ympärilleni. Tatuoituja käsivarsia. Hänen käsivarsiaan. Merimiehen hengitys niskassani, hänen huulensa painautuneina lapaluun muodostamaan pieneen siipeen. Sisälläni liikkuu kuumaa laavaa. Se etenee vääjäämättä koko vartalooni, enkä pysty estämään hengitykseni kiihtymistä.

Tunnen olevani kuin kevään ensimmäinen leskenlehti: kaunis kaiken karun keskellä, vielä uinuksissa kaikesta hyytävästä kohmeesta, mutta silti niin kirkuvan elävä. Nupullaan on hyvä olla. Avaan vielä terälehteni, koska maa on kostea.

-Gata