En ole ollenkaan tyytyväinen itseeni. Loma on ollut kohtalokas tällaiselle saamattomalle, epäjärjestyksessä olevalle ihmiselle. Päivärytmiä ei enää ole. Nukun joka päivä kolmeen, könyän sängystä tukka paskaisena, syön mitä milloinkin kaapista löytyy (lue: vanhaa leipää, hapankorppuja, suklaata) ja veltostun henkisesti sekä fyysisesti. En ymmärrä mikä tässä on taas näin vaikeaa. En kykene käymään suihkussa säännöllisesti, puhumattakaan mistään muusta. Ryömin samoissa vaatteissa päivä toisensa jälkeen ja roikun netissä naamakirjassa, mesessä, milloin missäkin. Kuuntelen musiikkia ja valun sen mukana fiiliksestä toiseen.

Totaaliväsymykselle löydän kyllä monta syytä, ja kaikki niistä oikeinkin hyviä. Terapeutti sanoi  maanantai-istunnossa, että anna väsymyksen olla ja tutkaile sitä. Tutkaile. Miten? Minä sen sijaan röhnystänlaahustan päivät pääksytysten tekemättä mitään, hoen vittusaatanaa ja en saa mitään järkevää mistään irti. Ihan niin kuin ylimääräinen aika velloisi ympärilläni hämmentävänä möykkynä paljastaen kaikki kammokohdat itsestäni päivänvaloon. En osaa hoitaa itseäni, edelleenkään. Olen pettynyt itseeni, kun en osaa järjestää päiviäni terveyttä tukeviksi, vaan sen sijaan rettelöiden rikon kaiken hyvän ympäriltäni ja valun takaisin mustaan aukkoon ahdistumaan. Mikä minua oikein vaivaa? Missä kaikki voimavarat, kaikki kauniit suunnitelmat? Missä minä olen? Miksi teen ratkaisuja, joihin en voi olla tyytyväinen? Miksi juon liikaa alkoholia, vaikka tiedän, että se aiheuttaa masennusta? Kroppaa särkee. Se ilmaisee epäkiitollisuuttaan huonolle emännälleen.

Huomenna on uuden vuoden aatto. Voisin ajatella sen mahdollisuutena, mutta en osaa luottaa itseeni niin paljoa, että uskoisin uuden vuoden olevan parempi kuin muutkaan vuodet. Joka vuosi olen ajatellut, että nyt on hyvän aika ja joka vuoden lopussa olen entistä väsyneempi, raihnaisempi ja kyllästyneempi taistelemaan itseni minuksi. Yksikään vuosi ei ole ollut erityisen hyvä, ikinä. Aina ilmaantuu uusia, entistä hankalampia kriisejä selätettäväksi. Olen väsynyt, enkä jaksa enää uskoa, että oikeasti selviän. Ainakaan tänään.

Tiedostan kyllä syvällä sisimmässäni, että olen tehnyt itseni suhteen valtavan suuren työn viimeisen vuoden sisällä, ja tiedän, että moni asia on hurjasti paremmin kuin koskaan. Silti niin moni asia on vielä puoliteloilla. Perheeni on tämän syksyn aikana lussahtanut kasaan kuin vanha vappupallo Pikkusiskon sairastumisen myötä. Kukaan ei jaksa mitään ja kenelläkään ei ole mitään sanottavaa. Perheeni sisäinen paskalammikko on vyörynyt laidoiltaan ulos ja lilluu nyt epämääräisenä länttinä kaiken keskellä. Kaikkien roolit ovat hukassa. Mikään vanha ei enää toimi, mutta uuttakaan ei ole syntynyt. En osaa toivoa syntyvänkään. Olkoon sekin. Pikkusiskoa en kuitenkaan jätä. Enkä kai itseänikään.

Jos ei jaksa uskoa, mitä sitten tapahtuu?

-Paskainen Gata