Tuolla Tiinalassa kävimme keskustelua kommenttilaatikossa blogien suosiosta, sisällöstä ja kommentoinnista. Jäin pohtimaan edelleen kyseisiä asioita oman blogini kohdalla ja haluan kirjoittaa siitä ihan oman postauksen. Kun alunperin aloitin bloggaamisen Purtsina, tai itse asiassa alkuaikoina blogini nimi oli Vastaanottaja tuntematon (nimeen, johon muuten pidätän tekijänoikeudet samoin tein), tein sen silkasta halusta avautua. Olin sitä ennen seurannut ns. kuumia blogeja, kuten Minhilää ja sitä muutaman kuukauden luettuani uskaltauduin kirjoittamaan omaani. Heti alun alkaenkin halusin blogilleni lukijoita, vaikka päätarkoituksenani oli saada sisälläni riehuvat tunteet ja aiheet ulos turvallisesti - asioista kun ei siinä elämänvaiheessani pystynyt puhumaan IRL.

Olen ensisijaisesti sitä mieltä, että kirjoittajan tarve kirjoittaa nousee sisäsyntyisesti ja sitä ei lähtökohtaisesti määrittele se, kuka kirjoittajan tekstejä lukee. Puhun nyt erityisesti kaunokirjoittamisesta ja tuohon kirjoittamisen kastiin luen itsenikin, vaikka blogitekstini ovat monesti sisällöltään jotakin muuta, kuin proosaa. Puhun kirjoittajasta, en kirjailijasta, ihan tarkoituksella, vaikka tuo edellinen väittämäni olisikin eittämättä helpompi ymmärtää, jos kirjoittajan tilalla lukisi kirjailija. Blogin kirjoittamisesta ei vielä voi saada niin hienoa määrettä, jota kirjailija kaikessa luovuuden ylväydessään on. Vaikka oma blogin kirjoittamiseni lähti halusta elvyttää vanha kirjoittamisen tarve ja päästää tämä luovuuden virta valloilleen, halusin blogilleni silti lukijoita. Halusin tulla kuulluksi ja nähdyksi täysin itsekkäistä syistä. Mitä pidempään kirjoitin ja mitä enemmän blogini keräsi lukijoita, sitä paremmalta koko kirjoittaminen tuntui. Tunsin itseni tärkeäksi, jollakin tapaa hyväksytyksi Blogistanian jäseneksi. Jäseneksi enemmän omana itsenäni kuin ehkä koskaan missään.

Vaikka en koskaan ole ollut mikään kommenttikuningatar, ne merkinnät, joita lukijani ovat jättäneet blogiini, ovat olleet minulle hyvin arvokkaita. Kommentit monesti ovat avanneet sellaisia ajatuksen oviaukkoja, joita en olisi osannut muuten edes havaita. Yhtä tärkeää on ollut huomata, että joku on kuullut ja ymmärtänyt minua juuri sellaisena kuin olen. Kommenttien haluaminen ei omalla kohdallani ole siis ollut pelkästään suosion mittaamista, itsensä tärkeänä pitämistä, vaan siihen on liittynyt erittäin oleellisena osana ihan aito kommunikaatio. Jokin silti saa haluamaan kommentteja lisää. Tiina puhui kommenttikeskustelussamme siitä, että hänestä oman kirjoituksen "taso" on mitattavissa kommenttien määrällä. Kritisoin tuota ajatusta perustellen sitä niin, että en monesti itsekään kommentoi muiden bloggaajien varsin loistokkaitakaan kirjoituksia, koska ehkä juuri sillä hetkellä ei ole asiasta enempää sanottavaa. Kun nyt asiaa pohdin enemmän, huomaan, että itsessäni on myös hyvin syvällä tuo Tiinan ajatus kirjoituksen onnistumisen korreloinnista kommenttien määrään. Itsekin monesti saadessani useita kommentteja uskon sen johtuvan kirjoituksen sisällöllisestä annista, vaikka itse en kommentoi välttämättä ollenkaan sen mukaan lukiessani muiden blogeja. Tiina sanoi kirjoittavansa blogiaan pitkälti juuri kommenttilaatikossa tapahtuvan keskustelun vuoksi, mutta mitä merkitystä on muiden mielipiteillä minun kirjoitusteni sisällöistä, jos kirjoittamisen tarpeeni kerran oli sisäsyntyinen? Alan omastakin mielestäni kuulostaa falskilta.

Kun jouduin luopumaan vanhasta blogistani sattuneista syistä, tunsin kamalaa vääryyttä. Vääryyttä siksi, että jo luomani nettihahmo Purtsi oli kaikille tuttu ja nyt joutuisin aloittamaan kaiken työn melkein alusta. Työllä viittaan tässä nimenomaan lukijakunnan hankkimiseen. Myönnettäköön se nyt tässä ihan suoraan, että minua pelotti lukijamäärän tipahtaminen. Tiesin, että oman käyttäjänimen ja blogin nimen vaihtaminen auttamattomasti veisi minulta tilaajia. Oli jotenkin noloa huomata, että lukijoista olikin tullut minulle jollakin tavalla tärkeämpiä, kuin itse kirjoittamisesta. En sano, että sellaisesta lähtökohdasta kirjoittaminen olisi jotenkin vähemmän tai jotenkin väärin. Lukijoiden vuoksi kirjoittaminen on mielestäni ihan yhtä pätevä syy kirjoittaa, kuin kaikki muutkin syyt ja täysin hyväksyttävää, mutta omalla kohdallani vain tuo syy-seuraussuhteen kiepsahtaminen osaltaan päälaelleen tuntui hyvin hyvin kummalliselta. Suosio (omalla kohdallani hyvin laimea sellainen, mutta suosiopa kumminkin) tarjoaa sinulle tärkeänä olemisen viitan, jota ei mielellään ottaisi pois harteiltaan. Mitä tuo suosio sitten todellisuudessa on? Mitä se todellisuudessa tarjoaa vai viekö se kenties mukanaan jotakin? Mikään kun ei tule ilmaiseksi.

Jossain vaiheessa Blogistan-historiaani löysin blogin kirjoittamisen rinnalle toisen avautumiskanavan, terapian. Olen tarkoituksella jättänyt terapian pois blogistani. Se ei johdu siitä, ettenkö haluaisi puhua niistä aiheista, joita terapiassa käsittelen. Kysymys on enemmän tarpeesta. Koska avaudun siellä, minun ei tarvitse avautua täällä. Terapian lisäksi sekä vannoutunut lukijamääräni että luomani live-ystävyyssuhteet tiettyihin kanssabloggaajiin (ihania olette, tiedätte sen) alkoivat muuttaa vääjäämättä blogini sisältöä. Aloin kirjoittaa omasta mielestäni ns. turvallisista aiheista. Samalla aloin peitellä osaa elämästäni, enkä ollutkaan enää niin aukirehellinen, kuin aloittaessani. Tietysti tähän vaikutti sekin seikka, että iso osa kirjoittamisaiheistani hävisi avoeroni myötä. Sen tilalle oli tullut elämääni sellaisia asioita, joista en ollutkaan valmis kirjoittamaan. Pohdin, että ne eivät sovi nettiprofiiliini ja että nämä asiat antaisivat minusta väärän kuvan lukijoille. Hetkinen! Väärän kuvan? Koko ajanhan olen kirjoittanut omasta elämästäni, joten miksi siitä kirjoittaminen antaisi minusta väärän kuvan? Bloggaajaminäni oli selvästi alkanut elää omaa nettielämäänsä, enkä minä ollut enää puikoissa samalla lailla kuin ennen.

Tiedostettuani näiden kolmen tekijän - suosion, kommentoinnin ja sisällön - yhteisvaikutuksen on kirjoittaminen ollut tietyllä tavalla helpompaa ja tietyllä tavalla vaikeampaa. On edelleenkin hankala vetää rajaa siihen, mistä haluaa kirjoittaa; mistä haluaa kirjoittaa, mutta ei kehtaa ja mistä ei halua kirjoittaa. En oikein vieläkään osaa erotella näitä kolmea vaihtoehtoa täysin toisistaan. Aika usein kamppailen nimenomaan tuon keskimmäisen vaihtoehdon kanssa. Toisinaan sysään tuon kehtaamisasian syrjään ja annan palaa, toisinaan taas kainostelen ja kirjoitan niitä näitä. Pompin näiden valintojen suhteen aika tavalla ja useasti bloggaaminen jää, kun en pääse itseni kanssa sopuun kirjoituksen sisällöstä.

Lukijamääräni eivät ole blogin nimen muuttamisen jälkeen palautuneet lähellekään samaa, kuin ennen. Tiedän osan johtuvan noista Blogilistan taannoisista muutoksista, jonka vuoksi osa bloggaajista eivät enää käytä kyseistä palvelua, mutta osa varmasti johtuu ihan vain nimenmuutoksesta. Se on asia, joka osaltaan harmittaa minua edelleen. Toisaalta tuo lukijamäärän tipahtaminen toi päivänvaloon sellaisia kirjoittamisen motiiveja, joita en ymmärtänyt olevankaan. Moni pitkään blogannut sanoo, että blogi muuttaa vääjäämättä muotoaan ajan kuluessa, kun suosio, kommentit ja lukijat sitä muovaavat. Kirjoittamiseen kietoutuu kuulemma sensuurin peittävä käsi melkein kuin vahingossa. Se on jotenkin surullista, kun sen huomaa vanhemmissa itselleen mieluisissa blogeissa ihan samalla tavalla, kuin omassaankin. Häviääkö näihin edellä mainittuihin tekijöihin kirjoittamisen alkulähde kokonaan sellaisilta bloggaajilta, joille bloggaamisen syyt ovat olleet kirjoittamisen terapeuttisuudessa? Kirjoitetaankin Blogistanian vuoksi, eikä itsen? Mitä järkeä sellaisessa kirjoittamisessa edes omalla kohdallani on? En osaa tuohon kysymykseen vastata. Sen voin sanoa, että täysin luontevalta tämä bloggaaminen ei joka tapauksessa tällä hetkellä tunnu.

-Gata