maanantai, 31. joulukuu 2018

Parempaa elämää?

Äiti houkutteli minut lauantaiselle reissulle markkinatalouden hell-holeen Flamingoon. Hän perusteli käyntiä Spa&Wellness-osastolla tarpeellamme rentoutua vaikeiden asioiden keskellä. Käväisin ennen reissuamme katsastamassa paikan nettisivut ja vaikutti kieltämättä ihan tervetulleelta vaihtoehtoiselta ajanviettotavalta.

Alku koko mestassa oli positiivinen. Saimme heti liput maksettuamme pyyhkeet ja kylpytakit talon puolesta, joka kieltämättä lupaili hyvää. Kaikki oli uuden karheaa ja kiiltävää. Ensimmäinen koitos oli vaatteiden vaihto. Vaatteet sai vaihtaa sellaisessa kopissa, jonka ovet menivät automaattisesti lukkoon, kun ne suljettiin. Kopissa oli tilaa minimaalisesti. Minä reppuineni, pyyhkeineni ja kylpytakkeineni tukin  koko alueen ja itse vaatteiden riisuminen vaati melkoista akrobatiaa. Vaatteet liimaantuivat hiestä märkään kroppaani ja revin kolttua yltäni ihan raivohulluna. Puhumattakaan jumalauta legginsseistä eli siis trikoista. Jouduin oikeasti taistelemaan, että sain itseni ilkosille. Kun halusin kopista ulos, piti vääntää sellaista avausvipua, jolla molemmat ovet avautuivat saman aikaisesti - tietysti SISÄÄNPÄIN. Jeesus. Kolauttelin itseäni oviin ja työnsin itseni varsinaiselle lokerokaapille, jonka sai päheesti lukittua täytön jälkeen elektronisella rannekkeella. Koko systeemin hienous päihitti helposti kyllä pienen koppiähkimisen. Olen aina jotenkin innossaini kaikesta uudesta kehityksestä. Ei sen niin väliä toimiiko uusi vanhaa paremmin, mutta kunhan on uusi ja hiano ja näyttää hemmetin pätevältä. Ainoa ropleemi oli se, että miten helvetissä ihminen muistaa lokerikon numeron, kun sitä ei enää ole good old daysien tapaan itse avaimessa, joka oli siis nyt tuo elektroninen kelloa muistuttava härpäke. Rannekkeella kun sai minkä tahansa tyhjän lokerikon lukkoon ja ranneke ilmeisesti sitten muisti minkä oven oli lukinnut, kun ei sillä tietenkään saanut vierustoverin lukkoa auki, vaikka kuinka vilautteli sitä lukijaan. Onneksi kaapissa seisoi numero "79", ja painoin sen mieleeni "oma syntymävuosi miinus yksi"-periaatteella.

Nopeiden suihkuttelujen jälkeen siirryimme varsinaiselle spa-alueelle. Koko spa-aluehan on K-20-ikärajattu, ja sinne pääsee kulkemalla läpi vesipuiston (lue: pari kolme mäkeä ja yksi pyörylä, jossa virtaa vesi kuin joessa = hiukan normia mageempi uimahalli). Lapsien rajaaminen span ulkopuolelle on hyvä asia. Lasten rääyntä kesken rentoutussessioiden ei oikein natsaa kuvaan.

No joka tapauksessa, se spa-alue oli kyllä hienosti sisustettu ja tunnelmaltaan melko yritteliäs. Itämaistyylisiä pylväitä ja kattoleikkauksia, aromaterapeuttisia tuoksutsydeemejä joka puolella, panhuilu + gregoriaaninen kuoro-musiikkia - you'll get the picture. Lekottelimme ensimmäisenä kuumavesialtaassa ja siirryimme sitten mineraalivesialtaaseen (kuulemma suolaa siinä vedessä, varmaan on terveydelle hyväksi tai jotain). Mineraalivesiallas oli siitä jännä tapaus, että kun satuin vahingossa kellumaan selälteni, huomasin, että se panhuilumusiikki kuului siellä altaassa sisällä. Eli heti kun upotti korvansa veden alle, alkoi musiikki soida. Vedenpinnan yläpuolella se kuului vain vaimeasti. Kelluinkin siellä musiikin vietävänä hyvän tovin varsin tyytyväisenä.

perjantai, 2. helmikuu 2018

Ei otsikkoa

Minulla on ihan sellainen olo, että olisin tässä nähnyt enemmänkin vaivaa peitelläkseni nykyelämääni. Kirjoitan kirjaimiasanoja peräjälkeen ja kun luen ne täältä jälkeenpäin, haistan vain palaneen käryä. En kerro mitään. Mitään. On niin vaikeaa olla avoin, jos pelottaa. On vaikeaa olla avoin, kun aloitti peittelemisen. En jaksa enää.

Tästä on ollut nyt Blogistaniassa enemmänkin keskustelua. Kirjoitin tästä itse taannoin ja melko pian sen jälkeen Minh teki omassa blogissaan ratkaisunsa. Ehkä se auttaa nyt minuakin.

Rykästäänpä tämä sitten nyt tähän. Kaikki. Pääsenpä sitten kerralla eroon koko salailusta ja ehkä pystyn taas kirjoittamaan tänne, niin kuin ennen. Hävettää kirjoittaa, mutta annan mennä. Vaikka tulisi mitä kummastelua ja moralisointia.

Here we go...

Syksyllä minulla oli omituinen päihtymisvaihe. Olisin voinut kiskoa kaikkea, millä kuulan saa turvoksiin. Ja kiskoinkin. Ensin aloitin masennuslääkkeiden väärinkäytöllä. Krapuloissani nappailin Mirtaa päivällä ja nuokuin sohvalla pää painuksissa. Löysin kaapista myös vanhat rauhoittavat ja temmoin niitä surutta joka vaivaan, jonka vain keksin. Sitten aloin napata Sirdaludia. Ihan sama oikeastaan, mitä vaan, missä on kolmio purkin kyljessä. Lääkkeiden lisäksi innostuin uudelleen pilvestäkin. Yhtäkkiä sitä oli joka paikassa tarjolla ja minä tartuin niihin tarjouksiin hanakasti. Jälkeenpäin koin kamalaa huono omatuntoa. Ajattelin olevani falski paska, koska samaan aikaan olin tekemisissä päihdeasiakkaiden kanssa. Jos olisin joutunut asiakkaiden tavoin antamaan kusitestin, plussalla olisivat olleet niin bentsot ja kuin kannabiskin. Tosi mahtavaa. Eipä paljoa naurattanut.

Tämä kaikki tapahtui kuitenkin melko harvakseltaan ja aina ahdistuneena. En koskaan tehnyt sitä pelkästään huvin vuoksi, mutta minua ei todellakaan haitannut lääkkeistä tuleva pölly - päinvastoin. Makasin tyytyväisenä, turtana ja tunteettomana kasana sängyssä. Valuin lääketokkuran turvaan liian mielelläni. Vaikka pystyin - ja pystyn edelleen - perustelemaan nappien nappailuni ihan lääketieteellisillä hyvillä syillä, on minun kuitenkin pakko myöntää, että niiden käyttämiseen liittyi syksyllä muutakin. Pilvestä nyt puhumattakaan.

Tämän kirjoittaminen on ihan pirullisen vaikeata minulle, koska pelkään leimautuvani heti nappikoukussa eläväksi myssypääbentsomuumioksi, mitä en todellakaan mielestäni ole ollut, saati ole nyt. Koko vaihe hävettää aivan järjettömästi, vaikka käytölle oli ihan päteviäkin syitä. Kuulostanee selittelyltä, ja antaa kuulostaa vaan, mutta pakko on kuitenkin korostaa, että en ole missään vaiheessa ollut fyysisesti (enkä henkisestikään) mihinkään koukussa (masislääkerefloja lukuun ottamatta, mutta niitä ei lasketa). Silti on minusta vähintääkin arveluttavaa syödä nappeja niin surutta. Pelottavinta tuossa kaikessa oli se, kun tajusin, että voisin hyvin helposti ajautua aikamoisiin vaikeuksiin päihtymisvimmani kanssa. Onneksi tajusin hyvin ajoissa toimia toisin.

maanantai, 6. huhtikuu 2009

Häivyn Bloggeriin. Se on MOE SUCKERS!!! (Tarkoittaen Vuodatuksen jengiä, ei teitä rakkaat lukijat!)

Mää löydyn nyt täältä:

http://gatagoinginside.blogspot.com

Korjattu jo Blogilistalle, joten ne jotka sitä käyttävät, pääsevät vanhalla linkillä uuteen. Tämä uusi osoite tiedoksi siis niille, jotka eivät kuulu Blogilistan asiakkaisiin. Ja toki vaihdelkaa sinne oman bloginne linkityksiin mut kanssa!

-Gata

perjantai, 3. huhtikuu 2009

VITUTUS

tiistai, 24. maaliskuu 2009

Winds of change

Elän kyllä kerta kaikkisen mielenkiintoista periodia. Asiat tuntuvat tapahtuvan niin kuin niiden on tarkoitettu tapahtuvan. Kaikki muuttuu pikavauhtia, mutta annan muuttua. Tuntuu hyvältä. Pää pysyy mitenkuten mukana, mutta sydän - se tietää kaiken oikeaksi.

Nyt on tällainen aika elämässäni. Onnen aika.

-Gata