Minulla on ihan sellainen olo, että olisin tässä nähnyt enemmänkin vaivaa peitelläkseni nykyelämääni. Kirjoitan kirjaimiasanoja peräjälkeen ja kun luen ne täältä jälkeenpäin, haistan vain palaneen käryä. En kerro mitään. Mitään. On niin vaikeaa olla avoin, jos pelottaa. On vaikeaa olla avoin, kun aloitti peittelemisen. En jaksa enää.

Tästä on ollut nyt Blogistaniassa enemmänkin keskustelua. Kirjoitin tästä itse taannoin ja melko pian sen jälkeen Minh teki omassa blogissaan ratkaisunsa. Ehkä se auttaa nyt minuakin.

Rykästäänpä tämä sitten nyt tähän. Kaikki. Pääsenpä sitten kerralla eroon koko salailusta ja ehkä pystyn taas kirjoittamaan tänne, niin kuin ennen. Hävettää kirjoittaa, mutta annan mennä. Vaikka tulisi mitä kummastelua ja moralisointia.

Here we go...

Syksyllä minulla oli omituinen päihtymisvaihe. Olisin voinut kiskoa kaikkea, millä kuulan saa turvoksiin. Ja kiskoinkin. Ensin aloitin masennuslääkkeiden väärinkäytöllä. Krapuloissani nappailin Mirtaa päivällä ja nuokuin sohvalla pää painuksissa. Löysin kaapista myös vanhat rauhoittavat ja temmoin niitä surutta joka vaivaan, jonka vain keksin. Sitten aloin napata Sirdaludia. Ihan sama oikeastaan, mitä vaan, missä on kolmio purkin kyljessä. Lääkkeiden lisäksi innostuin uudelleen pilvestäkin. Yhtäkkiä sitä oli joka paikassa tarjolla ja minä tartuin niihin tarjouksiin hanakasti. Jälkeenpäin koin kamalaa huono omatuntoa. Ajattelin olevani falski paska, koska samaan aikaan olin tekemisissä päihdeasiakkaiden kanssa. Jos olisin joutunut asiakkaiden tavoin antamaan kusitestin, plussalla olisivat olleet niin bentsot ja kuin kannabiskin. Tosi mahtavaa. Eipä paljoa naurattanut.

Tämä kaikki tapahtui kuitenkin melko harvakseltaan ja aina ahdistuneena. En koskaan tehnyt sitä pelkästään huvin vuoksi, mutta minua ei todellakaan haitannut lääkkeistä tuleva pölly - päinvastoin. Makasin tyytyväisenä, turtana ja tunteettomana kasana sängyssä. Valuin lääketokkuran turvaan liian mielelläni. Vaikka pystyin - ja pystyn edelleen - perustelemaan nappien nappailuni ihan lääketieteellisillä hyvillä syillä, on minun kuitenkin pakko myöntää, että niiden käyttämiseen liittyi syksyllä muutakin. Pilvestä nyt puhumattakaan.

Tämän kirjoittaminen on ihan pirullisen vaikeata minulle, koska pelkään leimautuvani heti nappikoukussa eläväksi myssypääbentsomuumioksi, mitä en todellakaan mielestäni ole ollut, saati ole nyt. Koko vaihe hävettää aivan järjettömästi, vaikka käytölle oli ihan päteviäkin syitä. Kuulostanee selittelyltä, ja antaa kuulostaa vaan, mutta pakko on kuitenkin korostaa, että en ole missään vaiheessa ollut fyysisesti (enkä henkisestikään) mihinkään koukussa (masislääkerefloja lukuun ottamatta, mutta niitä ei lasketa). Silti on minusta vähintääkin arveluttavaa syödä nappeja niin surutta. Pelottavinta tuossa kaikessa oli se, kun tajusin, että voisin hyvin helposti ajautua aikamoisiin vaikeuksiin päihtymisvimmani kanssa. Onneksi tajusin hyvin ajoissa toimia toisin.