Liika on liikaa. Arkeeni sujahtanut tekemiskaaos alkaa pikku hiljaa olla täysin älytöntä. Aamulla en saa silmiäni auki, kun yö on pitänyt piehtaroida lakanoissa rakkauden ensihuuman virittämässä kiihkossa (ei sillä, kiihko on ihanaa, tietysti, mutta siitä seuraava väsymyskierre aivan peestä). Iltapäivät tylsistyn täysin turhilla loppuopintojen luennoilla koulussa. Illat ja ns. vapaapäivät pakerran opinnäytetyön kourissa, puhumattakaan viikonlopuista, jotka vietän teatterilla näytöksissä (en muuten muista olenko kertonut, että harrastajanäyttelijän urani sai jatkoa syksyllä, kun menin takaisin toimintaan mukaan vuosien tauon jälkeen). Ystävät ja kylänmiehet kuvittelevat varmaan minun kadonneen rakkauden auvoon, mikä ei pidä laisinkaan paikkaansa. Näen Häntä vain iltaisin (lue: klo yhdeksän tai kymmenen aikaan), kaikista velvotteista uupuneena, monesti valmiiksi hieman kiukkuisena (tosin en kiukuttele varsinaisesti Hänelle, vaan yleisesti). Ehdimme yleensä vaihtaa pikaiset kuulumiset ennen sänkyyn menemistä, ja näidenkin kuulumisten vaihtamisen aikana hoputamme toinen toisiamme menemään jo pian yöpuulle, mutta monesti jumahdamme sylikkäin sohvalle jauhamaan jostain turhanpäiväisestä, tai joskus ihan tähdellisestäkin, kunnes taas huomaamme ajan kuluneen siivillä eksyessämme toistemme saloihin. Kun varsinaisesti pääsemme sänkyyn, kello on monesti jo yli puolenyön, eikä kummallakaan ole siltikään minkäänlaista rotia estää sekstailua, kun vihdoin pääsemme vällyjen väliin. Juuri rakastuneena toisen alaston vartalo nyt vain on liikaa. Ja ei, ei siihen auta mitkään yöpaidat tai muut kommervenkit. Olemme hulluina toisiimme, ja siitä saan maksaa kroonisen väsymyksen aiheuttamilla silmäpusseilla ja tukkeessa olevalla aineenvaihdunnalla.

Yritän sähellyksen keskellä kaikin puolin pitää huolta ystävyyssuhteistani, että en vaikuttaisi perinteiseltä "aloin-seurustella-siispä-en-välitä-enää-ystävieni-seurasta"-ihmiseltä. Ystäviä on ikävä! Minulla vaan ei ole aikaa. Ei vain ole. Ja se ei liity Häneen. Arkeni on niin kaiken maailman kissanristiäisistä pullollaan, että en yksinkertaisesti ehdi. Kun en ehdi, tulee huono omatunto, ja kun tulee huono omatunto, sovin viimeisetkin vapaat tunnit tapaamisia ystävien kanssa ja yhtyllättäen huomaan, etten ole ollut viikkoihin 15 minuuttia pidempään yksin. Kun en ole yksin, alkaa ahdistaa ja kun ahdistaa, alkaa ärsyttää kaiken maailman asiat ja ihmiset, tapahtumat ja tapahtumattomuudet.

Joskus tuntuu, että olen vastuussa liian monesta asiasta. On niin monta asiaa, joihin haluaisin pystyä vaikuttamaan, mutta viime aikoina olen huomannut, että puhtini ei riitä. En pysty repeämään enää joka asian kimppuun. Sisäinen stop-nappula on painettu pohjaan. En vain pysty. Pystymättömyys saa aikaan torjumista. Haluaisin laittaa kännykkäni kiinni, vetää peiton pääni päälle ja käpertyä pimeyteen. Olemattomuuden sietämättömään keveyteen. En tiedä olisiko se edes mahdollista, koska takaraivossani jyskyttää jatkuva tekemättömien töiden lista. Se vilistää silmissäni ja saa lihakset jäykiksi stressistä.

Osa koko paletista on, tai itse asiassa suurin osa, täysin omaa syytäni. Itse olen järjestänyt elämäni tämän näköiseksi. Tehnyt valintoja, joiden seuraus on jatkuva kiire. Kukaan ei pakottanut osallistumaan näytelmään, jättämään opintopisteiden hankkimista viime tinkaan, huolehtimaan kaiken maailman asioista, tekemään töitä ja opinnäytetyötä samaan aikaan. Rajaaminen tuntuu vaan olevan pysyvä ongelmani. Jostakin kumman syystä poden protestanttista syyllisyyttä laiskuudesta, vaikka touhuan hysteerisenä koko ajan jonkin puuhan kimpussa. Oma taannoinen laiskuuteni opintojen parissa kostautuu nyt, ja kiireestä johtuva stressi siirtää tiettyjen rästitehtävien tekemistä edelleen eteenpäin. Olisi varmaan järkevää harrastaa ajankäytön suunnittelua. Tehdä selkeä lista tekemättömistä töistä, jakaa ne tasaisesti tuleville viikoille ja selkeyttää koko massa hallittaviksi kokonaisuuksiksi. Ja järjestää raa'alla kädellä kalenterista aikaa vain omalle itselle. Minäaikaa.

Tänään olen kuitenkin pitkälle iltaan yksin. Minua on hiillostettu tämänkin illan puitteissa jo monelta suunnalta, ehdoteltu sitä ja tätä, mutta olen pysynyt tiukkana. Haluan olla muutaman tunnin vain itsekseni. On pakko. En halua tehdä tänään mitään kenenkään muun, kuin itseni hyväksi. Pahoittelen.

-Gata