Se oli yksi niistä päivistä, kun kaikki ympärillä oleva ylimääräinen muuttui merkitykselliseksi. Sade vihmoi helsinkiläisestä maisemasta sillä tavalla hyhmäisen, että joutui kulkemaan rätkiviltä pisaroilta piilossa pää kumarassa, katse kohden kengänkärkiä ja tuntemaan kuinka sateenvarjo falskasi takareunalta suoraan niskaan. Kävelin määrätietoisin askelin, puikkelehdin ihmisten ohi kuin sellainen vain voi puikkelehtia, joka on niin monta kertaa ennenkin puikkelehtinut iltapäiväruuhkassa.

Ajanvarauksessa valotaulunäyttö plimpsahteli uusia numeroita. Kotoa lähtemisen laukaisseen puhelinsoiton seurauksena oli olemukseen tarttunut tärkeän asian toimittamisen maku. Ei pystynyt istumaan ja odottamaan omaa vuoroaan. Sitä piti seistä siinä, katsella kuinka sateenvarjosta valui vesinoroja klinkkerilattialle. Sen verran ehti ajatella, että lattia luultavasti oli muuttunut pääkalloliukkaaksi vesilammikon seurauksena, ennen kuin taululla oli omassa lapussa seisova numero.

Ratikassa, laukku puristettuna vatsaa vasten, lähete läpinäkyvässä muovitaskussa omassa kirjekuoressaan siellä laukussa, oli aikaa katsoa kuinka Ventoniemen juuri maalattu keltaisenruskea bussi valui pitkin Mannerheimintien kiiltävää pintaa. Ventoniemen bussia seuratessa mietin, että muistaisinko juuri tämän pienen yksityiskohdan sateisen Helsingin muille niin mitäänsanomattomassa iltapäivässä. Vai muistaisinko takaani kuuluvan humalaisen keskustelun? Ehkä muistaisin vain kauhun. Ehkä en muistaisi mitään. Räpyttelin pois äkkiä ilmaantuneet kyyneleidenalut raskaiksi käyneiltä alaluomiltani.

Saavuin Pikkusiskon luokse niin normaalisti kuin osasin. Hääräsin hänet pakkaamaan, katsoin vierestä tukihenkilön elkein. Ehdotin villasukkia, ei halunnut. Ehdotin fööniä, ei tarvinnut. Ehdotin ja kyselin, pidin sitä kepeää keskustelua yllä ikään kuin se jollakin tavalla tekisi asiasta helpomman, tavanomaisemman. Se, että tämä asia hoidettaisiin tästä näin vain pois alta, niin kuin mikä tahansa asia, että kyllä minä osaisin ohjailla orkesterin alkusoitosta kohti keskiosaa, vaikka ympärillä räjähtelisi, se olisi nyt kaikkein tärkeintä ja siitä pitäisi pitää kiinni viimeiseen saakka. Sisälläni oli valloillaan täydellinen osaamattomuuden kaaos. Kysymyksiä sadoittain, joihin en osannut vastata. En olisi edes pystynyt yrittämään.

Ammattimainen, varma ja lämmin. Sellainen oli osaston vastaanotto. Kaikessa hyvyydessään se oli kaukana riittävästä. Seinille oli valittu turkoosia. Väärässä valossa se maalasi huoneet ikävällä tavalla sairaalamaisiksi, vaikka sen sävyn oli tarkoitus toimia rauhoittavana ja yhdistävänä tekijänä muuten kodinomaiseksi väkisin väännetyssä sisustuksessa.

Ihmiset istuivat siellä päivähuoneen sohvilla katse kiinni meissä. Heidän tuijotuksissaan kysyvä kiinnostus, joka yritettiin peittää kääntämällä pää pian takaisin meneillään olevaan askareeseen. Pikkusisko ja minä menimme tupakalle heti esittelykierroksen jälkeen. Hän sanoi siellä hyisessä kylmyydessä, ettei halunnut jäädä. Minä vakuutin, että se olisi hänen parhaakseen. Nieleskelin sanojen loput jonnekin kaupungin hälyyn. Istuin siinä häntä vastapäätä urheasti kuin ikiaikainen tammi varmana vakuuttamassa, pyörivän tuulen kylmä vihma nilkoissani. Kuinka paljon olisi antanut, että olisimme voineet lähteä yhdessä osaston aikalukituista ovista ulos, takaisin arkeen, takaisin siihen tuudittavaan kuvitelmaan.

Ennen lähtöäni joku tuli esittelemään itsensä Pikkusiskolle ja toivotti tervetulleeksi. Minäkin jähmetyin, ja siinä seistessäni paikoillani vahapatsaana, toivoin että he jättäisivät hänet rauhaan. Menisivät kauemmaksi kaiken kivun tieltä. Olisin halunnut, olisin halunnut...olisin halunnut...olisin halunnut pelastaa Pikkusiskon. Olisin tehnyt mitä vaan. Mitä vaan.

Lähtiessäni ryöpsähdin pikaisen hädäntäyteisen itkun hoitajan tukevassa halauksessa. Kokosin itseni yhtä nopeasti kuin olin hajonnutkin. Painelin häpeissäni, tuskissani kuin nuhdeltu rakki, hissiin ja painoin takaisin ykköseen. Sää oli levinnyt myrskyksi ja en meinannut jaksaa kävellä eteenpäin. Sateenvarjo tempoi itsensä ylösalaisin, minä pakotin sen takaisin ruotuun tuulta vasten. Siinä pimeydessä kulkiessani, tuntui etten jaksaisi taistella säätä vastaan kovin pitkään. Tuntui, että tuuli veisi mukanaan. En vain jaksaisi enää puskea ja siinä silmänräpäyksessä, kun lopettaisin vääntämästä vastaan, kiepahtaisin sen humisevan ilman matkaan. Jäisin sinne, leijailemaan.

-Gata