Tekisi mieli oksentaa sanaryöppynä kaikki viime aikojen tapahtumarikkaudet tähän näin. Päädyin pohdinnan jälkeen väsäämään possarilistan pitkästä aikaa. Here we go (tärkeimpänä ensimmäinen, loput epäjärjestyksessä):

- Pikkusiskon hoito on alkanut purra. Hän jopa nauroi puhelimessa maanantaina soittaessaan.*tanssiijapomppii*
- Harjoittelupaikka on mahti. Päihdetyö tuntuu omalta jutulta.
- Funka. Rai-rai-railakasta menoa, ihan joka kerta. Välissä saatetaan itkeä tihrustaa kainalokkain. Parhautta.
- Teatteri. Lupauduin hätäpäissäni yhteen näytelmään mukaan. Neljä vuotta uinunut harrastus heräsi yhtäkkiä eloon. Tästä luultavasti seuraa pelkkää plussaa.
- Mieliala hyvä. 15 mg:lla mennään, ja silti ei masisoireistoa (30 mg on masennuslääkeannos).
- Oma koti. Rauhan tyyssija.
- Hellyys. Joku on halannut Gataa ja se hymyilyttää.

Kaiken tämän positiivisen meren keskellä olen kuin hätää kärsimässä. Kammottava kiire iskee joka puolelta, ja saartaa päiväni kamalaan kaaokseen. Syöminenkin unohtuu, koska kaikki vapaa-ajat tunnun käyttävän nukkumiseen. Tänään minut laitettiin harjoittelupaikasta kotiin heti aamusta, koska vakihenkilökunta oli sairauslomalla. Ei ohjaajaa, joten ei opiskelijalle hommaa. Tilanne oli sinällään mielenkiintoinen, koska tunsin jonkinlaista velvollisuutta jäädä "pelastamaan" hoitopaikka vaikeasta tilanteesta, mutta samaan aikaan tunsin melkoista epävarmuutta heilua siellä yksinäni. Mielessäni risteili vain ajatus siitä, että yksin jääminen tuntuu liian suurelta vastuulta ja toisaalta taas siinä, että se olisi ollut huisin opettavaista. Samaan aikaan mietin olenko ns. luuseriopiskelija, jos nyt lähden kotiin. Onneksi tämä yökkö sitten otti ohjat käsiin ja passitti kotiin, koska ei nähnyt perusteita minun jäämiselle taloon. Enhän olisi kyennyt tekemään 10% päivään kuuluvista hommista, koska en kerta kaikkiaan tiedä niistä mitään. Yövuorossa ollut ohjaaja sanoi kyllä heti aamusta, että hän olisi soittanut ja käskenyt jäädä nukkumaan, jos olisi löytänyt numeroni. Silti hän ei ollut kykenevä tekemään heti päätöstä minun kotiin lähettämisestä, vaan jäi vatkaamaan miten nyt olisi parasta toimia ja se aiheutti kamalan syyllisyyden minulle. Kun ajattelen asiaa näin jälkikäteen, on ihan selvää, että olisi ollut edesvastuutonta jättää opiskelija vastaamaan koko puljusta, vaikka olisi ollut kuinka etevä opiskelija tahansa. Sellainen vastuuttaminen on moraalitonta ja yksinkertaisesti väärin.

Palatakseni aiheeseen takaisin, kiire on ollut niin kattavan ahdistava, että tänään tullessani kotiin, menin suoraa päätä nukkumaan. Posotin viisi tuntia unta kuulaan. Tuntuu, että voimat eivät millään riitä koko homman pyörittämiseen. Odotan joululomaa kuin pikkulapsi - en tosin lahjojen vaan lepäämisen takia.

Mahassa lentelee perhosia. Jotain jännittävän positiivista on tapahtunut myös, mutta en tohdi asiasta vielä kirjoittaa. Kai olen sen sortin bloggaaja, joka ei halua suin päin hypätä blogijulkisuuteen isojen asioiden kanssa, koska on harmittavaa kirjoittaa hetipian, että vituiksi meni. Olen kaiketi aikamoinen sulattelija noin muutenkin ihmisenä. Pohdin monesti elämän suuria kysymyksiä ensin tykönäni, ja sitten vasta avaan suuni ja pohdin niitä muiden kanssa.

Joka tapauksessa, palaan asiaan paremmalla ajalla ja mielenkiintoisemmalla aiheella, kun on taas aikaa (eli ensi vuonna nähdään...hahaha). Nyt teatteriharkkoihin. En jaksa oikolukea, sorry folks!

-Giireinen Gatsu