Muistan auringon sinä päivänä. Se tuli myöhäiskesälle ominaiseen tapaan alaviistosta iltapäivällä, osui ruskeaan röpyliäiseen vaunuverhoilukankaaseen lämmittäen sävyn maitokahviksi. Äiti oli laittanut kuomun päälle sideharson suojaamaan untasi, mutta nyt se oli siirretty rytylle sivuun. Siinä elokuuaurinkovalossa, sinun pienet huulet painautuneina kopan reunaa vasten, silmät vasta unesta nykyhetkeen havahtuneina. Koko nelivuotiaan viisas ja puhdas sydämeni tiesi siitä hetkestä lähtien, että rakastaisi sinua aina kaikkein eniten. Silloin se laskeutui, se kupu, joka erotti meidät kaksi niistä muista.

Heräsit erääseen lauantaiaamuun dedä diid dukossa, että hädin tuskin pystyit vetämään happea. Minä olin jo noussut aiemmin, laskeutunut parven valkoiset vaarallisen liukkaat raput alas, hitaasti hissunkissun sukissani, jotka luistivat jokaisella askelmalla tehden alastulomatkasta huteraa. Istuin siinä, barbienukke kädessäni, marjapuuron värisellä lattiamatolla ja maanittelin sinua leikkimään. Et olisi jaksanut, et millään, koska olit diid dukossa, kipeä raukkaparka ja minä maanittelin niin kuin vain muutaman vuoden vanhempi isosisko osaa maanitella Pikkusiskoaan. Tunteisiin vetoavalla puheellani sain kuin sainkin sinut tulemaan raput alas, ottamaan toisen barbienuken käteesi ja heittäytymään tuntien mittaiselle mielikuvitusmatkalle unelmiin. Koko parven alla oleva kirjahylly oli purettu kirjoista. Ne oli laitettu siisteiksi pinoiksi lattialle ja hyllyihin oli tilalle aseteltu pieniä huonekaluja sieviin muodostelmiin. Emme pitäneet kumpikaan vaaleanpunaisesta; halusimme barbiekodin näyttävän oikealta kodilta. Meistä kummatkin tiesivät, että oikeat aikuiset naiset eivät sisusta vaaleanpunaisella.

Ilta oli kääntynyt koleaksi ja tunkeutunut vaatekerrosten lävitse iholle. Seisoimme alikulkusillan jälkeisessä risteyksessä, kun katulamppu halkoi oranssiaan maiseman ylle. Tiputtelit sanoja kylmästä tarinastasi kuin pommeja. Kuuntelin, vaikka minua puistatti. Muistan, minua pelotti. Pelotti, kun en enää tiennyt varmaksi kuka sinä olit ja miksi äänessäsi oli outo onttous. Nieleskelin kiperää kammoa sisääni ja kuuntelin kuin kuuntelisin mitä tahansa tarinaa. Rakastin sinua siinä, katulampun oranssissa räikeässä valossa, ja tiesin, että mikään ei koskaan muuttaisi sydämessäni vallitsevaa ikuista järjestystä. Olisit siellä aina ensimmäisenä, toisi tulevat päivät mukanaan saastetulvaveden, vyöryvän kauhun paskanhajun, mitä tahansa. Erkanimme siitä hyytävän tuulen tieltä, kuten aina ennenkin erkanimme tahoillemme, minä käännyin juuri laitettuun ensimmäiseen omaan kotiini johtavalle tielle, sinä vielä äidin seinien sisälle. Kulkiessani pimeässä vilunväreet ihohuokosissani kotiin minä tiesin; minä kannoin mukanani sitä tarinaa, sitä totuutta, jonka vaiensin salaiseksi matkakumppanikseni. Hiljaiseksi taustaeläjäksi.

Yön vääristynyt todellisuus seuranamme, oluttuopissa lämmin pohjavesi. Minä ja sinä, sinä ja minä. Yö toisensa jälkeen, aina vaan, uudelleen, kaiken unohtaen, elämää itseemme imien kuin kuolemaisillaan olevat, jotka juuri ovat tajunneet sittenkin selviävänsä hengissä. Kuinka vasta silloin, vasta aikuisina, kun molempien ikä alkoi jo kakkosella, ymmärsimme yhtäkkiä viiltävän kipeästi, että koko ajan, aina ennen sitä hetkeä ja aina siitä tulevinakin hetkinä, me olimme kuin kaksoissiskot, joista toinen syntyi vahingossa neljä vuotta liian myöhään. Kuinka välillämme tulisi vallitsemaan samalla puolella taistelleiden keskinäinen ikuinen ymmärryksen side. Kun tieto iskeytyi tajuntaani, tiesin, että todellinen rakkaus kasvattaa kivun pinta-alaa.

Sinä olet aina ymmärtänyt minua, minun minuutta, minun olemassaoloni hurmion ja tragedian, ja minä olen aina ymmärtänyt sinua, sinun sinuutta, sinun olemassaolosi hurmion ja tragedian. Sinun vuoksesi olen jaksanut jatkaa, jaksan jatkaa tänään, huomennakin, koska olet minun perheeni. Olet minun kaikkeni. Nyt kun kuuntelen puhelimessa lohdutonta sirpaleista johtuvasta sairaudesta ja pelosta nousevaa itkuasi, tunnen ensimmäistä kertaa elämässäni miltä tuntuu, kun sydän rikkoutuu. Kipu viiltää tämän päivän kahtia, se tekee kaikesta hitaampaa, muuttaa sielunmaiseman ruman sävyiseksi harmaaksi. Kuljen elämässäni kuin ulkopuolisena, epätodellisuuden jatkuva läsnäolo seuranani.

Katson kännykkäni taustakuvaa. Siinä sinä ja minä, minä ja sinä, päät yhdessä, tummat kiehkurat sekoittuneina toisiinsa. Valkoiset tupakat suussa, vierekkäin siinä, kuvun alla. Ajatus menetyksestä, se pieni häivähdys kaiken katoavaisuudesta, ja happi ei enää virtaa keuhkoihini. Tuijotan kuvaa ja haluan, että jonakin päivänä meistä otetaan uusi.

Minä lupasin, ja minä lupaan, teen kaikkeni tänään, teen kaikkeni elämäni jokaisena seuraavana päivänä, että sinä paranet.

Rakastan sinua, Pikkusiskoni, rakastan sinua kaikkein eniten.

-Gata