Ankkarockin jälkeen, sateesta kohmeisena ja homeisen kosteana, revin päällyvaatteeni pois, pesin meikkini ja halusin kaatua sänkyyn. Kun avasin vuoteeni, liike pysähtyi. Tyynylläni oli John Fruscianten "To Record Only Water for Ten Days". Tuijotin kirkkaansinistä levynkantta, ikään kuin se ei olisi oikeasti siinä. Nostin levyn käteeni ja istahdin syvään huokaisten sänkyni reunalle. Miksi juuri nyt? Levy oli kuin huutomerkkinä kaikelle sille, mikä taustoitti tuota yön pientä hetkeä, jolloin sen löysin makaamasta tyynyltäni. Samaan aikaan tuo levy oli kauneinta, mitä kukaan mies oli koskaan tehnyt hyväkseni, ja raastavinta, koska tiesin etten koskaan näkisi sellaista vaivaa hänen vuoksensa. En voisi.

Kuin peläten jokaisen sanani käsittämätöntä voimaa, sanoin J:lle seuraavana päivänä, että uskon meidän olevan parhaimmillamme ystävinä. Olin jo pitkään miettinyt, että jokin kiikastaa niin kovasti, jokin kuristaa, ja se jokin on niin suuri jokin, että en voi sitä sivuuttaa. Puhuimme puhelimessa minun matkustaessani bussilla kentälle. Kiertelimme aihetta kuin haaskalinnut. Sama saalis, mutta eri tarkoitusperät. En voinut antaa J:n ikävöidä minua takaisin ja rysäyttää sitten jälleennäkemisen riemussa totuutta ilmi. Itsekkäämmin sanottuna, halusin lähteä reissuun puhtaalta pöydältä. Levyä en pystynyt kuuntelemaan ennen matkaa.

Espanjan polttavan auringon alla, maatessani turkoosin värisellä aurinkotuolilla, mietin asiaa uudelleen ja uudelleen. Tein mielipiteestäni aukottoman. Raottaessani silmiäni varovasti, kuin kirkkaaseen valoon ensi kertaa astuessa, ymmärsin heti, että ihastelin mielikuvaa, en J:tä. Tehdäkseni asiasta vielä hieman ristiriitaisemman, voin todeta, että J olisi miehenä kaikkea sitä mitä haluaisin. Silti, hän ei ole mitään. En saa itsestäni ulos sitä keinuntaa, jonka pitäisi miehen ja naisen välillä väreillä kuin maisema kuumassa ilmanalassa. Hän on mielikuvana huumaava, mutta ei niinä kahdenkeskisinä hetkinä, jolloin sormet kietoutuvat toisiensa ympärille, kuin muratinoksat. Ei silloin, kun pehmeä huulenkaari painautuu kaulalleni ja jatkaa matkaansa alemmas. Ei silloin, kun vatsassa pitäisi tuntua muljahdus nähdessäni hänet odottamassa minua sovitussa paikassa. Ei.

Hävettää se, että olen janonnut hänestä irti hyvyyttä kuin kituva kasvi. Hän on pumpannut minut täyteen uskoa ja toivoa tulevasta. Näyttänyt ikään kuin sen tason, jolle on hyvä pyrkiä. Se ei ole vähän, se ei ole missään nimessä vähän. Se on käänteen tekevää minun elämässäni. Se on kuitenkin vähän J:lle, joka olisi halunnut saada sen kaiken. Hän tajusi asian vasta Espanjan lomani jälkeen, kun jouduin vääntämään sen hänelle rautalangasta. J ei osannut sanoa muuta kuin "Aha. Jeps." Seitsemässä kirjaimessa suuren pettymyksen ontto kolahtelu.

Nyt yritämme ystävyyttä. Messenger pysyy hiljaisena, vaikka molemmat ovat online. Joskus, tuntien päästä, jos kone on unohtunut siihen auki, jompi kumpi moikkaa laiskasti. Hetken saatamme jutella kuin ennen, se välähdys samasta innostuksesta näkyvissä nanosekunnin kiitävän ajan, kunnes taas sama hitaus ja tahmeus palautuu. Eilen mietin, kun puhuimme hetken musiikista, samalla vaivautuneella kaavalla, että siinä näkyy ydin. Minulle kaikkein tärkeimmästä aiheesta saimme aikaan tämän:

Gata: Ostin kuusi levyä 45 eurolla eilen.
J: Ai mitkä?
Gata: Gunnareitten Appetite for Destructionin (peruskauraa, puuttu jostain syystä levyhyllystä), Alice in Chainsin Dirtin (peruskauraa, tämäkin puuttui, outoa), Bon Jovin Slippery When Wetin (peruskauraa), kaksi Himin uusinta (mulla on kaikki Himit, vaikka se nyt ei oikeastaan kerro mitään, on vaan) ja Amorphiksen Far From The Sunin.


J: No ainakin gunnareilla ja Bon Jovin levyl on biisei joita tunnen.
Gata: Niin, no ne onkin hittilevyjä...

En tiedä voiko sängystä palata sohvalle unohtaen sängyn? Minä toivon niin. Enkä enää yritä keskustella musiikista J:n kanssa. Keskustellaan mistä keskustellaan, mutta ei enää rockista.

-Gata