En oikein saa kiinni mistään. Nukun edelleen iltapäivään ja herään vaivalloisesti tunnin torkuttamisen jälkeen. Aamupalan saan laitettua ehkä kerran viikossa, koska suurimmaksi osaksi aikaa jääkaapissa on vain valo. En näe kyllä syytä muutenkaan syödä feikkiaamupalaa kolmelta iltapäivällä. Kaupassa käyminen tuntuu raskaalta naparetkeltä, suihku ei ole kaveri - paitsi yhdeltä yöllä, kun siellä voi istua tunnin pesemättä tukkaa. Jos tapaan ystävää päivällä, on pakko levätä ilta kotona, koska muuten ei jaksa. Jaksa mitä? Olla?

En oikein saa hatarasta paletista muovattua selkeää kuvaa. Näen kyllä, että joululoma on toiminut mielen peilinä, joka on heijastanut syvällä sisimmässä liejuneen väsymykseni näkyväksi. En ole päässyt väsymystä karkuun, enkä ole oikein kai yrittänytkään. Omat tunteet tulevat sellaisinaan, otan ne vastaan, enkä yritä muokata niitä toisiksi. Toisaalta en ole osannut antaa itseni olla väsynyt. Olen yrittänyt jotenkin suoriutua siitä(kin). Olen odottanut päivää, jolloin herään pirteänä ja jaksan taas. Olen ikään kuin asettanut itseeni sisäisen kellon, joka ilmoittaa milloin olisi soveliainta lopettaa väsymys ja aloittaa taas normius. Kellosta huolimatta väsymys jatkuu ja hämmennys itseni suhteen kasvaa.

Masennuslääkevähennys on edelleen päällä. Nyt mennään 7,5 milligrammalla joka toinen päivä. Jos olen kaksi päivää ilman lääkettä, saan selvät vieroitusoireet. Se on jotain käsittämättömän vittumaista ja pelottavaa. Silloin omaa kroppaa ja sen reaktioita ei osaa hallita, eikä edes pysty. En ymmärrä miten snadeiksi murusiksi minun pitää alkuperäinen 30 milligramman nappi halkoa, että lääkelaskusta johtuva tutina-ahdistus olisi mahdollisimman pientä? Joka tapauksessa mielialan lasku, väsymys ja saamattomuus voivat osittain johtua myös lääkevähennyksistä. Pää edelleen totuttelee elämään ilman kemiallista helpotusta. Toisaalta en ole syönyt tuota masennuslääkitysannosta (30 mg) pitkiin aikoihin, kuukausiin itse asiassa. Ehkä vaikutus kuitenkin näkyy vasta nyt, mene ja tiedä.

Vuosi 2008 oli kaiken kaikkiaan hirveä. Hirveä kirjoittaa, että jokin vuosi omasta elämästäni on ollut hirveä, mutta se on joka tapauksessa totuus. Kai on normaalia kokea uupumusta näin vaikeiden asioiden edessä? Oma vakava sairastuminen, terapia, ero henkistä väkivaltaa käyttävästä mulkusta, muutto omaan kotiin, Pikkusiskon hengenvaarallinen sairastuminen, kamalan perheidyllikuplan lopullinen leviäminen käsiin, lopullinen pettyminen omaan äitiin (joka ei koskaan oikein äiti ole ollut) koulupaineet... lista voisi jatkua loputtomiin. Yritän toitottaa itselleni, että kaikki tämä voimattomuus on normaalia. Ehkä väsymyksen myöntäminen ja sen kokeminen kokonaisvaltaisesti onkin tervettä? Ainakaan en peitä sitä minkään muun alle.

Ylimääräisen ajan vellossa ympärilläni olen pohtinut syitä myös seurusteluuni V:n kanssa. Mikä sai minut rakastamaan sadistista miestä kolme ja puoli vuotta? Mikä sai minut ottamaan vastaan kaikki ne tuhannet iskut? Miksi minä roikuin hänessä niin kauan? Koko kuvio tuntuu täysin omituiselta nyt, yhdeksän kuukauden jälkeen erosta. Mikä V:ssä oli hyvää? Jotakin hyvää, jotakin vastustamatonta hänessä on täytynyt olla. Vai oliko kyse ainoastaan minun vajavuudestani, jota yritin täyttää ja paikata täysin väärin keinoin? Oliko kysymys edes oikeasta kiintymyssuhteesta naisen ja miehen välillä? Oliko kysymys sittenkin suhteesta itseen? Oman itsen ohuudesta?

Kun pyöritän kaikkia palasia edes takaisin, tuntuu, että elämäni on ollut yhtä suurta valhetta jo lapsuudesta saakka. Vaikka olen löytänyt itsestäni vimmaista voimaa, jonka avulla olen oppinut hahmottamaan itseäni, en siltikään vielä tiedä kuka olen. En tiedä millaista elämää Gata haluaa elää. Tiedän asioita, joista pidän, ja joista nautin. Tiedän mitä en halua. En osaa silti rakentaa arkeani siten, että siinä olisi mukisematta hyvä olla. En tiedä osaako kukaan muukaan? Huomaan ympäröiväni itseni mieluusti kiireellä, touhulla ja velvollisuuksilla. Kun on touhua, ei ole päähälyä. Nyt loman aikana hiljaisuuden ympäröidessä elämääni olen sotkenut koko paketin ihan vituralleen. Perusasiatkin tuottavat vaikeuksia, koska ensimmäistä kertaa elämässäni minun ei ole ollut pakko tehdä mitään. Onko siis niin, että silloin kun minun ei tarvitse, en myöskään halua? Enkö minä oikeasti halua mitään? Olenko tosiaan niin lopussa, että minusta ei ole mihinkään, jos mikään velvollisuus maailmassa ei pakota? Mistä tässä on oikein kysymys?

Arjen alkaminen pelottaa ja houkuttaa. Haluan rutiinit takaisin, että voin taas hahmottaa elämääni paremmin, mutta toisaalta pelkään olevani niin väsynyt, että en jaksa arkea. Olen yrittänyt pohtia erinäisiä asioita, joilla saisin oloni paremmaksi. Päivärytmi, se nyt ensimmäisenä, ja hyvänä kakkosena normaali syöminen. Jos saisin lisäksi käytyä edes kerran kaksi viikossa kuntosalilla, kun kerran maksan siitä lystistä 60 euroa kuussa. Tiedän, mielen köyhyyttä sitoutua vuodeksi liikuntaklubin jäseneksi, mutta otaksuin, ettei se ehkä onnistu muilla keinoin. Voisin ottaa jälleen myös kalenterin käyttööni ja suunnittella ajankäyttöäni siten, että hetkiä jäisi myös levolle. Kaikkea hiljaisuutta ei ilmeisesti kannata ympäriltään melusaastuttaa, jos kerran hiljaisuuden keskeltä lopulta löytää eksyneen itsensä. Eteenpäin ei kai kannata posottaa sata lasissa, jos suunta on hakusessa. Taas.

-Gata, jälleen pienin, olennaisin askelin