Ei minulla mitään asiaa ole. Tavallaan olisi kirjoitettavaa vaikka kuinka. Voisin kuvailla kuinka ruska patinoi iltapäiväauringon okrankeltaiseksi. Voisin kertoa tuon okrankeltaisen valon siivilöityvän sälekaihtimieni välistä maalaten keittiöni seinään taideteosta muistuttavan valoviuhkan. Ikkunan takana olevat marjapensaan mutamaalatut lehdet ovat melkein kaikki liiskana maassa, jäljellä vain avaruudensiniset pullean painavat marjat. Voisin sanoa, että tämän syksyn kirkuvan kitschinpunainen jännien pienten puiden suikalelehdissä (en tunnu saavan selvää ovatko ne pihlajantaimia vai jotakin muita) bussimatkani varrella häikäisee silmiäni kauneudellaan.

Voisin myös kertoa olevani kuoreltani rauhallinen, niin kuin vain voi ihminen olla rauhallinen silloin, kun ei voi ryhtyä syöksemään sisuksistaan paniikkia höyrypaineella ulos. Pikkusisko ja Rakkaus, sen syvin olemus, se on piirtynyt sydämeeni köynnökseksi. Voisin kuvailla, kuinka sen jokainen verso, mutka, ne ovat täydellinen kuvajainen sille, miten ihminen voi rakastaa toista täysin ehdoitta. Kuinka ihminen voi olla saman aikaisesti täynnä sisukasta voimaa, uskoa, niin kirkkaana helisevää toivoa ja pohjatonta huolta, surua, sen mustanpuhuvaa hämähäkinseittiä.

Tyydyn kuitenkin sanomaan, että minä pakerran koulussa opinnäytettä, matkustan huomenna aamujunalla Tampereelle tapaamaan ystäviä, tulen takaisin sunnuntaina, pakerran opinnäytettä, syön kaurapuuroa, ostan koulun kahvilasta kahvikupin, valun jonon jatkeena luennolle, metroon, kaupan ovista sisälle, kaduille, kuin vahingossa ajautuen, niin kuin ihminen, joka seuraa elämänvirtaa, sen loputonta lakkaamatonta liikkumista, vääjäämätöntä etenemistä kohti merkityksettömiä, samantekeviä määränpäitä.

Minä istun ja katselen sivusta: elämäni on pysäytetty pause-näppäimellä. Minä odotan, toivon, uskon. Rakastan sydän paisuen liitoksissaan. Ehjäksi?

-Gata