Mies istui naisensa kanssa vierekkäin metron oranssilla penkillä ja tuijotti häntä silmiin. Nainen ja mies, siinä käsikkäin, he tuijottivat toisiaan, liimautuivat toistensa pupilleihin, eivätkä osanneet päästää katseesta irti. Heidät oli nähty tuntia aiemmin tuijottamassa toisiaan Kiasman uudessa nykytaiteen näyttelyssä. He olivat tuumanneet yhdestä suusta maailman uskontoja käsittelevän näyttelyn olevan täyttä lapsellista ja muka-syvällistä paskaa, ja tarttuneet sitten toisiaan käsistä tottuneen hellästi, siinä istuneet vierekkäin myös näyttelytilan lepopenkillä, kitschiä lähentelevien uskonnollisten esineiden keskellä. Nyt he kuitenkin istuivat metrossa, ja sulautuivat keskinäiseen kiihotukseensa kuin juuri seksuaalisuuteensa heränneet teini-ikäiset.

Äkkiä arjesta oli tullut monikkomuotoinen. Mies kantoi nykyisin kauppakassit, nainen teki ruokaa iltaisin miehelleen, he kulkivat kadulla kuin olisivat kulkeneet aina yhdessä, hoisivat kodin siisteyttä yhteisymmärryksen syvässä huolenpidon sylissä. Heille niin ominaisen luonnollisella tavalla koko viikko muotoutui heidän tapaamistensa tahtiin. Ikään kuin kaikki muu tekeminen olisi nyt kietoutunut ympäröimään heidän kahden yhteensoljuneen elämää, kuin reunukseksi sille rakkaudelle, jonka he keskenään jakoivat yhä kasvavalla rytmillä. He rakensivat yhteistä arkeaan kiivaasti nakuttaen, tekivät siitä pikavauhtia itsensä näköisen kuin pesää rakentavat haarapääskyt.

Kaiken tämän keskellä, kaiken pyykin pesemisen, maidon juomisen, hampaiden harjaamisen, pedin petaamisen, kissan silittämisen ja nyt metron penkillä istumisen keskellä, kaiken sen tavallisuuden lomassa, he tuijottivat toisiaan herkeämättä. Heidän oli pakko uskoa, siitä se tuijottaminenkin lopulta johtui, uskonpuutteesta nimittäin, ja he katsoivat toisiinsa, ihan kuin odottaen jos toinen katoaisikin ilmaan, mutta siinä sen toisen silmät olivat, vastassa omia, herkeämättä syvyyksiin sukeltaen. Siinä ne olivat. Siinä oli kaikki.

Rakkaus.

-Gata