Tuntuu, että sensuroin suuren osan elämästäni blogistani nykyään. Ennen blogini oli henkireikä, kanava vuodatukselle, lepopaikka ajatuksilleni. Annoin palaa tänne, koska omassa elämässäni siihen ei ollut mahdollisuutta. Nyt tilanne on toinen. Minusta on tullut arka kirjoittaja viime aikoina. En uskalla kirjoittaa puolistakaan elämäni tapahtumista, koska en jaksa profiloitua tietynlaiseksi kirjoittajaksi. En jaksa avautua, koska en jaksa sitten kommenttilootassa selitellä kysymysvyöryn keskellä. Ehkä tämä osittain johtuu myös siitä, että en välttämättä halua laittaa "mustaa valkoiselle" kaikista tekemisistäni. Hävettää kai. Olen varmaankin sitä mieltä, että kaikissa ratkaisuissani ei ole järin paljon ajatusta mukana.

Todellisuus tuntuu ajoittain paikalta, jota täytyy paeta. Keinolla millä hyvänsä. Kiire, velvollisuudet, koko paska puristaa kasaan. Ei varsinaisesti masenna, mutta mieliala on saamaton. En jaksaisi hoitaa ajallaan asioitani kuntoon. Kouluhommat laahaavat perässä ja aiheuttavat superhuonoa omatuntoa. Huomaan, että kylkeen on hiipinyt himo olla tekemättä mitään, joka selättää huonon omatunnon mennen tullen. Mielikuva valkoisesta huoneesta, valkoisine sänkyineeen täydellisessä eristyksessä ja hiljaisuudessa, houkuttelee. Koska huone on olemassa vain mielessäni, pyrin pakenemaan arkea muilla keinoin. Tilaisuuksia heittää vapaalle on ollut yllin kyllin ja olen niihin tarttunut - yksin ja yhdessä. Jotenkin kyllästyttää, että en vain osaa elää tätä arkea siten, että se tukisi terveyttä. Heti kun olo on antanut hiukan myöden, olen lipsahtanut päiväjärjestyksestä kaaoksen puolelle. Kun kaaos ympäröi, ei kiinnosta hoitaa itseään. Kun ei kiinnosta hoitaa itseään, tekee mieli sekoittaa päätä kemiallisesti. Kun sekoittaa päätään kemiallisesti, soivat herätyskellot päässä. Kun herätyskellot soivat, tekee mieli ryhdistäytyä. Alan siivota, käyn suihkussa, järjestän tavarani, lähetän roikkuvat meilit, kirjoitan koulutehtävää ja koitan syödä terveellisesti. Tiedän miten kierre kulkee, mutta en tiedä miksi. Terapeutti sanoi, että taidan olla viehättynyt ääripäistä. No shit. Kehoitti miettimään asiaa.

Tämän päiväisen siivoamisen, järjestämisen ja suihkuttelun jälkeen tuntuu, että ryhtiliike on taas polkaistu käyntiin. Flunssa kirveltää kurkkua ja nokka valuu räkää, mutta fiilis on kallellaan positiivisen suuntaan. Vaikka on tullut oltua laiska, tyhmä ja saamaton, tilanne ei suinkaan ole toivoton. Vielä kykenen hyppäämään liikkuvan junan matkaan, jos juoksen rivakasti. Elämä täytyy järjestää paikoilleen, takaisin omiin uomiinsa soljumaan.

Välinpitämättömyyttä seurannut kaaos on onneksi purettavissa. Pystyn kyllä. Vaikka tahtoa on vähän mihinkään muuhun, sitä on aina jäljellä terveyttä varten. Vituttaa vaan, että aina täytyy näemmä aloittaa alusta. Muuttuminen on hemmetin vaikeaa. Omat tavat, selviytymiskeinot ja ratkaisut ovat liimattuina tiukasti olemukseeni ja niiden irroittaminen on katalaa puuhaa. Sitä sortuu vanhaan niin pehmeän petollisesti, että ei ehdi kissaa sanoa. Päätin kuitenkin jota kuinkin reipas vuosi sitten, että minä en luovuta. Päätin, että jonakin päivänä olen terve. T-E-R-V-E. En vain vielä silloin osannut ajatella sitä vaihetta, kun asiat rullaisivat kivasti, mutta taistelu ei silti olisi ohi. Kaikkein vaikeinta on pitää kiinni rakenteista silloin, kun voisi jo hieman löysätä. Tämä on kuin laihdutuskuuri: juuri kun se kymppi on tiputettu, sitä ihminen palkitsee itsensä pullalla. Typerintä logiikkaa ikinä.

Odottelen tässä puhelua Porista samalla kuin naputtelen. Porissa puhelimen toisessa päässä numeroani valitsee Merimies. Hih.

-Gata, lopussa kiitos seisoo.