Kävin reipas viikko sitten sukupuolitautitesteissä Sukupuolitautien poliklinikalla. Moinen vastuunottaminen on kohdallani hävettävän poikkeuksellista. Papa-tsekkausten yhteydessä on joskus satunnaisesti otettu klamydiatesti, jos toinenkin, mutta varsinaista kokotestausta en ole koskaan aikaisemmin tehnyt. En nyt varsinaisesti voi sanoa pelänneeni kuppatartuntaa, tai edes tippuriakaan - molemmat kun ovat melko harvinaisia Suomessa - mutta voin auliisti myöntää panikoineeni HIV-testin tulosta. Totta puhuakseni olen kammonnut kyseistä virusta oikeastaan heti sukupuolielämän aloitettuani 17-vuotiaasta lähtien.

HIV-kammolle ei ole olemassa mitään kovin raskauttavia perusteita, koska olen toki osannut käyttää kondomia, ja tiennyt lisäksi varsin hyvin, miten kyseiset taudit tarttuvat. Sukupuolivalistustunnilla kuuntelin kyllä ja vannoin mielessäni, että en ole yksi holtittomista. Jostain kumman syystä sitä kuitenkin moni ihminen päätyy tekemään joko vahingossa tai huolimattomuuttaan typeriä ratkaisuja, jotka altistavat tartunnoille. Varsinkin nuorempana olin turhan kevytkenkäinen kännipäissäni ja muistan spärdärinkäytön "unohtuneen" pariinkin eri otteeseen. Unohduksia seurasi piinaava kauhu. Olin täysin vakuuttunut HIV-tartunnasta, mutta en saanut itseäni pakotettua testiin. Sen sijaan aloin seurustella vakavasti 18-vuotiaana J:n kanssa ja seksitautikammo hautautui jonnekin ensirakkauden alle. Täysin vastuuttomasti aloitimme sukupuolielämän käymättä sitä ennen testeissä. Tiesin kyllä, että se olisi hyvin toivottavaa, mutta pelko tartunnasta jähmetti minut valitsemaan unohduksen.

Erottuani J:sta 23-vuotiaana päätin olla superhuolellinen ehkäisyasioissa ja onnistuinkin siinä mitä parhaimmalla tavalla. Pääsääntöisesti. Yhden kerran muistan erään satunnaisen seksikumppanin toheloineen siten, että jotakin eritekontaktia pääsi syntymään. Suojaamatonta yhdyntää ei tapahtunut, mutta tuo eritekontakti jo itsessään laukaisi jälleen kerran vanhat pelot. Testiin en kuitenkaan edelleenkään mennyt. Ratkaisin asian perinteisellä tavalla ja aloin seurustella V:n kanssa. Koko kolme ja puoli vuotta pelkäsin aina aika ajoin, että olin tartuttanut V:n ja sairastuvani itse pian AIDS-vaiheeseen. Täysin irrationaalista ja täysin vältettävissä koko pohdinta. TESTILLÄ. Mutta ei.

Sinänsä testikammossa ei ole mitään järkeä. Onhan täysin loogista, että on parempi tietää esim. juuri HIV-testin tulos, kuin pitkittää piinaa tietämättömyydellä. Jos tulos on positiivinen, on parempi hakeutua lääkärin pakeille, sillä kyseinen tauti vaatii raskasta hoitoa pysyäkseen hallinnassa. Mitä pidemmälle asiaa vetkuttaa, sitä huonompi hoitovaste taudilla on. Jos taas tulos on negatiivinen, ei asiaa tarvitse enää stressata eikä kammota. Testikammo onkin liittynyt kohdallani lähinnä hallitsemattomaan tunne-elämään ja jonkinlaiseen vastuun pakoilemiseen. Ikään kuin asioita, joita ei tiedä, ei silloin ole olemassa. Pelko on uskomattoman voimakkaasti lamaava tunne.

Nyt aloittaessani seurustelun kolmannen - ja niin hyvin todennäköisesti viimeisen - kerran omat toimintatapani eivät enää löytäneet perusteita. Uusi kumppanini, ihana Rakkaani, kävi pian seurustelumme aloitettuamme testeissä ja minulle ei siinä tilanteessa jäänyt järin paljon vaihtoehtoja. Marssin päättäväisesti Sukupuolitautien poliklinikalle ja kolmen tunnin odottamisen jälkeen kaikki tarvittavat testit oli otettu, edessä enää piinaviikko tulosten odottamisen kanssa. Poliklinikalta luvattiin soittaa viikon kuluttua, jos testeissä ilmenisi jotain. Jos soittoa ei viikon kuluttua kuuluisi, se tarkoittaisi sitä, että kaikki tulokset olisivat negatiivisia.

Itse asiassa loppujen lopuksi panikoin tuloksia melko vähän. Ne jopa unohtuivat suurimmaksi osaksi aikaa muun elämän jalkoihin. Vasta itse h-hetkenä, tulospäivänä, huomasin jännittäväni. Kiemurtelin sängyssä aamuseitsemältä ja pohdin kuumeisesti ajatukset kehää kiertäen, että mitä sitten tekisin, jos olisinkin HIV-positiivinen. Vaikka tiedän, että nykypäivän lääkityksellä kyseinen virus saadaan pysymään melko oireettomana ja AIDS-vaihe pitkitettyä vuosikymmenien päähän, tuntui mahdollinen positiivinen tulos silti maailmanlopulta. HIV-positiivisuuteen liittyy järjetön kuolemanpelko, puhumattakaan häpeästä. En pystynyt mitenkään hyväksymään ajatusta sellaisesta tyrimisestä. Että minä, aikuinen fiksu ihminen, olisin mokannut niin älyttömällä tavalla.

Tuo pahamaineinen tulospäivä eteni vääjäämättä arkirutiinien siivittämänä kohti iltaa. Puhelimeni pysyi hiljaa, vaikka tunnit vierivät eteenpäin. Kuuden aikaan uskalsin jo uskoa, että minussa virtasi kaikin puolin tautinegatiivinen veri. Luulin tuon tiedon kirvoittavan minussa suurempaa riemua, mutta sen sijaan otin huojentavan tiedon vastaan melko rauhallisesti. Hetken kyllä mietin, että jos tuloksissa olisi ollut positiivisesta häivähdyskin, olisi tunnelma ollut hyvin erilainen. Suorastaan kaoottinen.

Vastuun kantaminen kannatti jälleen. Jo syksyllä 2007 tekemäni lupaus toimia oman terveyteni puolesta on tuottanut hurjaa tulosta. Olen tehnyt niin monta rohkeaa valintaa aivan toisin kuin menneisyydessäni ja nyt saan niittää viljavia tuloksia. Voin hyvin. Voin itse asiassa erinomaisesti. Uskallan mennä kohti pelkojani, ottaa ne niskalenkkiin ja selättää kepeästi tatamiin. Ja uskallan sanoa sen nyt ääneen:

Minä olen terve. Vihdoin.

-Gata