Muistan ajan, jolloin yksinäisyyteen liittyi aina surumielisyyttä. Se kietoutui tiukkana vaippana ympärilleni ja värjäsi kaikesta alakuloisen harmaata. Yksinäisyys tykytti jokaisessa jäsenessäni tiedostavana kipuna ja kaikki arkipäiväiset askareet hidastuivat muuttuakseen kuin merkkipaaluiksi, jotka julistivat kaiken elämän katoavaisuutta. Ikään kuin olisin kellunut iänkaikkisuudessa, jossakin avaruuden sinisimmässä tyhjyydessä, pääsemättä kosketuksiin muun, kuin vavahduttelevan pelon kanssa.

Pelko oli kokonaisvaltaista. En jättänyt V:tä, koska olin vakuuttunut yksinäisyyden murskaavasta voimasta. Halusin ympäröidä itseni hänen äänellään, jonka puin väkisin turvallisuudeksi, vaikka tuo sama ääni haukkui, mesosi ja rikkoi sieluani päivä toisensa jälkeen. Riipuin tuossa rakentamassani turvallisuuden viimeisessä riekaleessa, enkä irrottanut siitä ennen kuin minun oli valittava elämän ja kuoleman välillä. Tiesin, että minuuteni rippeet pirstaloituisivat, häviäisivät atomipölynä ilmaan, jos jatkaisin roikkumista.

Kun valinnan hetki tuli, päästin irti, vaikka pelkäsin loppuun saakka sen olevan viimeinen tekoni. Kun kaaduin tyhjyyteen, en hävinnytkään, en muuttunut läpinäkyväksi mitättömyydeksi, olin olemassa enemmän kuin koskaan. Kuin sukeltaisi kymmenien metrien syvyydestä viimeisillä voimillaan, hapenpuute jäytävänä kipuna keuhkoissaan, lihakset raskaina maitohappovarastoina ja sitten, kuin ihmeen kaupalla, vaikka juuri luuli, että ei tule koskaan jaksamaan pintaan saakka, tuntisi, kuinka otsa rikkoisi vedenpinnan ja jostain kaukaisuudesta puhaltava tuuli saisi ihon kananlihalle. Vain hetkeä, nanosekuntia myöhemmin, huulet avautuisivat haukkomaan sisään elämää, ja kuinka ilmavirta räjäyttäisi happimolekyylit veren mukana ympäri kehoa niin, että juuri sillä hetkellä tajuaisi olevansa enemmän elossa kuin koskaan.

Yksinäisyys ei pelota minua enää. Se on olemassa oleva tila, jossa minä asetun itseeni rauhanomaisesti. Joskus luulin, että en ikinä voisi vuokrata yksin elokuvaa, koska sen katsominen olisi vain kuvajainen kaiken ahdistavuudelle. Ikään kuin säälittävä yritys nauttia omasta seurastaan, vaikka koko elokuvan ajan vain miettisi kuumeisesti seurankaipuutaan, tuntisi pelon nousevana hyökyaaltona sisuksissaan ja istuisi siinä rauhoittelemassa itseään. Yksinäisyyden pelko on oman itsen pelkoa.

Olen sairastanut kaksi viikkoa, yksin. Olen käynyt kaupassa, pessyt pyykkiä, tehnyt ruokaa, nukkunut, hengittänyt, yksin. Tänään vuokrasin sen elokuvan, yksin. Istuin tuossa sohvallani, kissa käpertyneenä reiteeni kiinni ja nautin elokuvasta, hiljaisuudesta, siitä että ei ole mitään missään ja pelkoa ei ole enää. Se ei nouse, vaikka aika ajoin kuulostelen itseäni. Ikään kuin katson sisimpääni, tunnustelen ja tutkin - vanhasta tottumuksesta. Pelko ei vaan enää asu minussa. Löydän itsestäni vain rauhaa, positiivissävytteistä yksinäisyyden tuomaa tuudittavaa melankoliaa, tuntemuksia joita en kavahda, en yritä tekemisellä peittää.

Olen täyttänyt itseni itselläni.

-Gata